Risusuon historia

Risusuo oli vielä 40-luvulla neva -tyyppinen avosuo, jonka reunoja kiersi räme -tyyppinen suo.
Suo sitoi hiilidioksidia 1020 – 1240 kg hehtaarilta. Nykyisen kosteikkoalueen noin 15 hehtaarin kokoinen ala sitoi hiilidioksidia 18 000 CO2e kiloa vuodessa.

Pelloksi raivaaminen
Risusuon pelloksi kuivaaminen aloitettiin 1950-luvun vaihteessa kaivamalla järveen johtava viemärioja ja ensimmäiset sarkaojat käsin kaivamalla. Vaivaiskoivun ja kanervan peittämä turve jouduttiin pensaskasvien juurien vuoksi kääntämään ensimmäisen kerran kuokalla ja lapiolla. Työ jatkui kiskomalla keräämällä suosta pensaiden juuret ja likohaot, jotka poltettiin kasoissa paikan päällä. Seuraavana keväänä, kun maanpinnan alainen jääkerros, kirsi vielä kantoi suokengillä varustetun hevosen, voitiin turvepelto karhita metallista valmistetulla karhilla. Karhimisen jälkeen voitiin kylvää heinänsiemen, joka peitettiin risuäkeellä. Kesän aikana pellolle kasvanut heinä niitettiin viikatteella tai hevosvetoisella niittokoneella. Niittämisen jälkeen heinä kuivattiin seipäillä tai haasioilla ja ajettiin hevosvetoisella lotjalla suopellon reunalla sijaitsevaan heinälatoon. Talvella heinät kuljetettiin ladoista navetan yhteydessä olevaan heinälatoon karjan ja hevosen ruoaksi.

Suopellon päästöt

Turve kuivuessaan ja hajotessaan tuottaa hiilidioksidia. Hehtaarin kokoinen käytössä oleva turvepelto aiheuttaa 285 000 CO2 kg päästömäärän vuodessa. Risusuon peltoalueen 75 vuoden aikaiset päästöt olivat yhteensä yli 12 000 000 CO2e kg.
Kosteikoksi ennallistamisen jälkeen sitoo hiilidioksidia noin – 17 500 CO2e kg
Päästöjen ”hyvittäminen” vie aikaa seuraavat 700 vuotta.
Mittavista päästöistä huolimatta täytyy muistaa että pelloksi, raivaamisella mahdollistettin Suomen selviytyminen sotien jälkeisistä ajoista ja se oli tuolloin tarpeellista. Tuolloin toimittiin parhaan mahdollisen tietämyksen mukaan.