Kainuulaisten kosteikkojen yleisimmät linnut
Kosteikkojen lintuja sivulla kerrotaan yleisimmistä Kainuun korkeudella esiintyvistä kosteikkojen linnuista, niiden levinneisyydestä ja uhanalaisuudesta. Kuvat ovat luontoharrastaja Seppo Kemppaisen arkistoista ja tekstit on kirjoittanut luonnonsuojeluasiantuntija Teppo Helo, Kainuun ELY-keskuksesta.
Vesilinnut
Laulujoutsen (Cygnus cygnus)
Suomen kansallislintu laulujoutsen pesii monen tyyppisillä vesistöillä sekä soilla, joilla on lajille tarpeeksi ravintoa ja suojaavaa kasvillisuutta. Kainuussa laulujoutsen on yleinen pesimälintu, jonka tyypillisiä pesimäympäristöjä ovat rimpiset suot sekä rehevät lammet ja järvet. Lajin pesä on usein avoimella paikalla. Usein pesän voi nähdä jo kaukaa, kun emo on hautomassa pesäkummun päällä. Laulujoutsen on reviirilintu eikä se päästä muita joutsenia reviirilleen.
Laulujoutsen on metsästyksen loppumisen myötä 1950-luvulta lähtien runsastunut voimakkaasti ja sitä esiintyy nykyään koko Suomessa. Kainuussa lajin runsastuminen vaikuttaa aivan viime vuosina tasaantuneen, koska lajille erityisen hyvin sopivat rehevät suot ja vesistöt ovat täyttyneet pesivistä joutsenpareista.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan luoda lajille uusia lisääntymis- ja levähdysalueita.
Taigametsähanhi (Anser fabalis)
Taigametsähanhi pesii kohtalaisen harvalukuisena Kainuun laajoilla suoalueilla ja suo-metsämosaiikeilla. Pesät voivat olla laajojen avosoiden reunoilla tai peitteisemmillä puustoisilla soilla, jos avointa vesialuetta on lähiympäristössä. Laji palaa pesimään vuodesta toiseen samalle alueelle eli on kotipaikkauskollinen.
Suomen metsähanhikanta taantui pitkään ja se on luokiteltu vaarantuneeksi (VU, 2019). Hanhikanta Kainuussa on vahvistunut viime vuosina, kun laji on ollut metsästykseltä rauhoitettu.
Kosteikkorakentamisella voidaan tuottaa lajille erityisesti muutonaikaisia levähdysalueita, mutta myös pesimäaikaisia ruokailu- ja poikasalueita. Hanhet laiduntavat vesi- ja rantakasvillisuutta, kuten kortteikkoa ja saraikkoa, joten kosteikkojen matalat ja rikkonaiset vesialueet tarjoavat niille erinomaisen ruokailualueen.
Haapana (Mareca penelope)
Haapana pesii monenlaisissa vesistöissä, mutta se puuttuu kaikista karuimmilta järviltä. Laji vaatii kasvillisuutta ruokailuun ja on runsaimmillaan matalarantaisissa vesistöissä, joissa se voi laiduntaa ranta-alueen heinä- ja ruohokasvillisuutta. Esiintyminen Kainuussa on laikuittaista, koska vesistöt alueella ovat pääosin karuja ja sopivaa kasvillisuutta on niukasti. Pesä on usein metsässä, mutta laji voi pesiä myös lähellä vesirajaa esim. pensaiden suojassa rantaluhdalla.
Suomen haapanakanta on viime vuosikymmeninä taantunut ja laji on luokiteltu vaarantuneeksi (VU, 2019). Myös Kainuussa haapana on viime vuosikymmeninä selvästi harvinaistunut ja puuttuu laajoilta alueilta lähes kokonaan.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia runsaskasvistollisia ja matalavetisiä alueita, joissa on runsaasti ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa elinympäristöä. Kasvillisuuden lisäksi kosteikoilla on usein runsas hyönteistuotanto, ja kosteikot voivatkin toimia niin sulkasadon aikaisena kerääntymisalueena, muutonaikaisena levähdysalueena kuin pesimäalueena.
Harmaasorsa (Mareca strepera)
Harmaasorsa suosii reheviä vesistöjä, joissa on runsaasti kasvillisuutta. Esiintyminen Kainuussa on satunnaista ja havainnot ovat pääosin muutonaikaisia. Lajin pesät ovat usein tiheän kasvillisuuden suojassa.
Harmaasorsa on viime vuosikymmeninä runsastunut Suomessa, mutta on edelleen esiintymiseltään eteläpainotteinen. Lajin pesintöjä Kainuussa on varmistettu vain satunnaisesti. Muuttoaikaisia havaintoja tehdään nykyään kuitenkin vuosittain ja monet niistä koskevat Kainuussa tai lähialueella pesivää kantaa.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia runsaskasvistollisia ja matalavetisiä alueita, joissa on ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa suojaisaa elinympäristöä. (Mareca penelope)
Heinätavi (Spatula querquedula)
Heinätavi suosii reheviä runsaskasvistoisia vesistöjä, jotka tarjoavat suojaa ja rikkonaista vesipintaa. Suomessa lajin esiintyminen on eteläpainotteinen. Kainuussa laji on hyvin harvalukuinen pesijä ja suurin osa havainnoista tehdään kevään muuttoaikana. Laji piilottelee usein kasvillisuuden seassa, eikä sitä ole pesimäaikana helppo havaita koiraan komeasta ulkonäöstä huolimatta. Laji pesii melko avoimessa ympäristössä, usein lähellä vesistöä.
Heinätavikanta Suomessa on viime vuosikymmeninä taantunut ja laji on luokiteltu vaarantuneeksi (VU, 2019). Myös Kainuussa heinätavi on harvinaistunut, mutta vuosittainen havaintomäärä vaihtelee suuresti ja laji on ollut täällä aina harvalukuinen.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa heinätaville sopivia runsaskasvistollisia ja rikkonaisia vesialueita, joissa on runsaasti suojaista ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa elinympäristöä.
Jouhisorsa (Anas acuta)
Jouhisorsan tyypilliset pesimäympäristöt ovat rimpisiä soita, sara- ja kortejärviä sekä vesistöjä, joilla on laajasti niittyrantaisuutta. Toisaalta laji saattaa joskus pesiä myös hyvin niukkakasvistoisilla alueilla, esim. suurten järvien luodoilla ja saarilla. Lajin esiintyminen on selvästi pohjoispainotteinen. Kainuussa tyypillisiä jouhisorsan pesimäympäristöjä ovat nevojen rimmet sekä sara- ja kortteikkorantaiset lammet ja järvet. Laji pesii yleensä avoimeen ympäristöön ja melko lähelle vesistöä.
Lajin kanta Suomessa on viime vuosikymmeninä taantunut ja laji on luokiteltu vaarantuneeksi (VU, 2019). Myös Kainuussa jouhisorsa on selvästi harvinaistunut ja monet vakiintuneet pesimäpaikat ovat autioituneet.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia pienimuotoisia vesialueita, joissa on suojaista ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa kortteikko- ja saraikkoaluetta.
Lapasorsa (Spatula clypeata)
Lapasorsa suosii matalia, reheviä ja runsaskasvistoisia vesistöjä, jotka tarjoavat suojaa ja rikkonaista vesipintaa. Suomessa lajin esiintyminen on eteläpainotteinen. Kainuussa laji on harvalukuinen pesijä ja Ylä-Kainuussa jo lähes harvinaisuus. Laji pesii usein melko avoimessa ympäristössä ja lähellä vesistöä.
Lajin pesimäkannassa ei viime vuosikymmeninä ole tapahtunut merkittäviä muutoksia, vuosittainen kannan vaihtelu on kuitenkin suurta. Kainuussa lajin esiintyminen pesimäaikana keskittyy parhaille lintukosteikoille ja -järville.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia matalia, runsaskasvistollisia ja rikkonaisia vesialueita, joissa on suojaista ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa elinympäristöä.
Sinisorsa (Anas platyrhynchos)
Sinisorsa viihtyy monentyyppisissä vesistöissä, mutta se suosii reheviä lampia ja järviä. Sitä esiintyy koko Kainuussa, karuimmilla vesistöillä laji on kuitenkin harvinainen. Pesä on usein metsässä, mutta sinisorsa voi pesiä myös lähellä vesirajaa esim. pensaan suojassa. Sinisorsa kesyyntyy helposti ja esiintyy yleisesti kulttuuriympäristöissä ja puistolintuna, jolloin pesäpaikaksi voi valikoitua vaikka kukkapenkki tai kerrostalon parveke. Suurikokoisena ja yleisenä lintuna sinisorsa on myös tärkeä riistalaji.
Suomen pesimäkanta on viime vuosikymmenet pysynyt vakiintuneena ja sinisorsa on tavin ohella yleisin puolisukeltajasorsamme. Kainuussa lajin kanta taantui viime vuosituhannen lopulla, mutta on myöhemmin palautunut aikaisemmalle tasolleen. Sinisorsa puuttuu kaikista karuimmilta järviltä ja suolammilta, jotka Kainuussa ovat usein lähes linnuttomia.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia runsaskasvistollisia ja matalavetisiä alueita, joissa on runsaasti ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa elinympäristöä. Kosteikot voivat toimia niin sulkasadon aikaisena kerääntymisalueena, muutonaikaisena levähdysalueena kuin pesimäalueena. Rikkonainen vesialue ja runsas kasvillisuus tarjoavat suojaa ja siten turvallista ruokailualuetta myös poikueille.
Tavi (Anas crecca)
Tavi kelpuuttaa pesimäympäristökseen lähes minkä tahansa vesistön ja sitä voikin nähdä niin ojissa, rimpisoilla, pienillä rehevillä lintujärvillä kuin suurten järvien rannoilla ja saaristossa. Ainoastaan kaikkein karuimmilta järviltä ja lammilta laji puuttuu tai on niillä hyvin harvinainen. Pesä on usein metsässä kaukana vesistöstä, mutta laji voi pesiä myös avoimessa ympäristössä vesistön lähellä.
Suomen pesimäkanta on viime vuosikymmenet pysynyt tasaisena, joskin vuosittaista vaihtelua esiintyy jonkin verran. Kainuussa laji on sinisorsan ohella runsaslukuisin puolisukeltajasorsa ja on siten tärkeä riistalintu. Tavia voi Kainuussa tavata lähes kaikista vesistöistä, jopa metsäojitusten varresta, mutta karujen soiden lammilla se on harvinainen.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia runsaskasvistollisia ja matalavetisiä alueita, joissa on runsaasti ruokailu- ja levähdysalueeksi sopivaa elinympäristöä. Kasvillisuuden lisäksi kosteikoilla on usein runsas hyönteistuotanto, ja kosteikot voivatkin toimia niin sulkasadon aikaisena kerääntymisalueena, muutonaikaisena levähdysalueena kuin pesimäalueena.
Telkkä (Bucephala clangula)
Telkkää esiintyy lähes kaiken tyyppisissä vesistöissä ja lajin kanta runsastuu matalilla ruohikkoisilla lammilla ja järvillä. Telkkä on kolopesijä ja pesäpaikka voi sijaita kaukana vesistöstä, jos sopivaa koloa pesintään ei löydy vesialueen läheltä. Karuilla suolammilla telkkä saattaa jakaa poikueen usealle lammelle, kun taas rehevillä lammilla voi olla useita poikueita.
Suomen pesimäkanta on viime vuosikymmeninä pysynyt vakaana, joskin vuosittaista vaihtelua esiintyy jonkin verran. Kainuussa telkkä on yleinen ja kaikkein laajimmin esiintyvä vesilintu. Telkkä on yksi näkyvimmistä vesilintulajeista ja muuttoaikoina telkät ja tukkasotkat usein muodostavat suuria parvia rehevien lampien sekä järvien matalien lahtien parhaille vesilintupaikoille.
Telkän pesintää voidaan edesauttaa asettamalla sille sopivia pesäpönttöjä vesistöjen läheisyyteen. Pöntön lentoaukon tulee olla halkaisijaltaan 11,5 cm ja pöntön leveys sisäpuolelta noin 23 cm.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia matalia ja rikkonaisia vesialueita. Kasvillisuuden lisäksi kosteikoilla on usein runsas hyönteistuotanto, mikä lisää alueiden potentiaalia poikueiden elinympäristönä.
Tukkasotka (Aythya fuligula)
Tukkasotka on laajalle levinnyt ja sitä on pesinyt runsaana niin meren rannoilla ja saaristossa, suurilla järvillä kuin rehevillä lintuvesillä. Kainuussa tyypillisiä pesäpaikkoja ovat mm. suurten järvien saraikkoiset rannat sekä saaret ja rehevien lintuvesien suojaiset luhta-alueet. Tukkasotka pesii usein pienissä yhdyskunnissa, joissa koiraita on enemmän kuin naaraita. Laji hakeutuu pesimään lokkikolonioiden läheisyyteen, joista se saa suojaa pedoilta.
Suomen tukkasotkakanta on viime vuosikymmeninä taantunut voimakkaasti ja laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN, 2019). Voimakas kannan taantuminen on havaittavissa myös Kainuussa, monet pesäpaikat ovat autioituneet ja parhaillakin paikoilla parimäärät ovat selvästi laskeneet. Tukkasotkat kerääntyvät sulkasato- ja muuttoaikoina suuriin parviin, jotka ovat usein sekaparvia telkkien kanssa.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia matalia ja rikkonaisia vesialueita, joissa on runsaasti suojaisaa elinympäristöä. Kasvillisuuden lisäksi kosteikoilla on usein runsas hyönteistuotanto, mikä lisää alueiden potentiaalia poikueiden elinympäristönä.
Nokikana (Fulica atra)
Rantakanoihin kuuluvan nokikanan levinneisyys Suomessa on eteläpainotteinen. Lajia esiintyy rehevillä lintuvesillä, joilla on runsaasti peitteistä kasvillisuutta. Nokikana rakentaa pesänsä vesialueen kasvillisuuteen, usein osmankäämi- tai järviruokokasvuston suojaan. Kainuussa nokikana on harvalukuinen pesimälaji, joskin Ylä-Kainuussa laji on jo harvinaisuus ja pesii siellä vain satunnaisesti.
Nokikanakanta Suomessa on viime vuosikymmeninä taantunut voimakkaasti ja laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN, 2019). Myös Kainuussa nokikana on selvästi harvinaistunut, joskin se on täällä aina ollut harvinainen.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia suojaisia ja rikkonaisia vesialueita.
Lokit
Harmaalokki (Larus argentatus)
Harmaalokkia esiintyy lähes koko Suomessa, mutta esiintymisalue pohjoisessa on laikuittainen. Laji pesii meren saaristossa, sisämaan suurilla järvillä ja paikoin myös rimpisillä suoalueilla. Harmaalokki voi pesiä niin lajipuhtaissa kolonioissa, muiden lokkien seurassa kuin yksittäisinä pareina. Kainuussa lajin esiintyminen keskittyy suurten järvien saarille ja luodoille, joskin harmaalokkeja tavataan aika usein pesimässä myös rimpisoilla. Pesä on rakennettu kuivasta kasvismateriaalista, esim. sammalet, heinät ja risut.
Harmaalokki luokitellaan Suomessa vaarantuneeksi lajiksi (VU, 2019). Merkittävä lajin harvinaistumiseen vaikuttava tekijä on monien kaatopaikkojen sulkeminen sekä biojätteen erittely ja sen käsittelyn siirtyminen enemmän suljettuihin tiloihin. Kainuun harmaalokkikannassa ei ole havaittu merkittävää muutosta viime vuosien aikana.
Rakennettujen kosteikkojen merkitys harmaalokkien pesimäpaikkoina on luultavasti melko pieni. Kosteikot voivat toimia kuitenkin lajin levähdys- ja ruokailualueena, mikä vaikuttaa osaltaan ympäröivän alueen harmaalokkipopulaation kokoon.
Naurulokki (Chroicocephalus ridibundus)
Naurulokin levinneisyysalue kattaa lähes koko Suomen Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Keski-Lapista lajin esiintyminen on laikuittaista ja laji on alueella harvinainen pesijä, sieltä etelämmäksi siirryttäessä laji yleistyy. Kainuussa laji esiintyy paikoin runsaana suurilla järvillä, rehevillä lintujärvillä ja -lammilla sekä rimpisoilla. Laji pesii kolonioissa, joiden koko voi vaihdella muutamasta parista useaan sataan tai jopa tuhansiin pareihin. Pesäpaikat Kainuussa voivat olla esim. kivikkoisilla luodoilla, aallonmurtajilla, luhtaisilla rannoilla tai rimpisoilla. Pesä on rakennettu vesikasveista ja heinistä tai se on vain pyöritetty kuoppa pehmeässä maassa.
Naurulokki luokitellaan Suomessa vaarantuneeksi lajiksi (VU, 2019). Merkittävä lajin harvinaistumiseen Kainuussa vaikuttava tekijä lienee maatalouden muutos, maaseudun autioituminen ja siten ruokailualueiden vähentyminen.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia rikkonaisia vesialueita, joissa on runsaasti suojaisaa elinympäristöä pesintää varten. Kosteikoille kannattaa myös rakentaa lokeille suojaisia, kokonaan veden ympäröiviä saarekkeita. Monet vesilintulajit pesivät lokkikolonioiden läheisyyteen, koska kolonia antaa suojaa petoja vastaan.
Kalalokki (Larus canus)
Kalalokin levinneisyysalue kattaa lähes koko Suomen. Kainuussa laji esiintyy niin suurilla järvillä, pienillä lammilla kuin rimpisoilla. Laji pesii niin yksittäisinä pareina kuin pienissä kolonioissa. Lajin pesä voi olla esimerkiksi maassa, yksittäisellä suurella kivellä tai puupökkelön nokassa. Pesä on rakennettu kuivasta kasvismateriaalista, esim. sammalet, heinät ja risut.
Kalalokki on Kainuussa yleinen ja sitä voi tavata koko maakunnan alueella. Laji pesii usein yksittäin tai muutaman parin ryhmissä ja sitä tavataan niin soilla, rehevillä lintuvesillä kuin karuilla järvillä ja lammilla.
Lajin pesimäkannassa ei ole havaittu viime vuosina merkittäviä muutoksia.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivia rikkonaisia vesialueita, joissa on runsaasti suojaisaa elinympäristöä ja saarekkeita pesintää varten. Kalalokki on lokeista todennäköisesti ensimmäinen, joka asettuu alueelle pesimään.
Tiirat
Kalatiira (Sterna hirundo)
Kalatiiran levinneisyysalue kattaa lähes koko Suomen Keski- ja Pohjois-Lappia lukuun ottamatta. Laji pesii yleisenä meren saaristoalueella ja melko runsaana sisämaan järviympäristöissä. Kainuussa lajia tavataan niin suurilla ja keskisuurilla järvillä kuin rehevillä lammilla ja rimpisoilla. Laji pesii maahan ja munien alustana voi olla niin sammalikko, turve, hiekka, sora kuin kalliokin. Tiirat eivät varsinaisesti rakenna pesää, mutta voivat pyöräyttää maahan pienen painauman munia varten.
Kainuussa kalatiira pesii kohtalaisen yleisenä niin suurilla järvillä kuin rehevillä lammilla ja rimpisoilla. Pesäpaikkana voi toimia esim. aallonmurtaja, avoin luoto, suuri kivi, hiekkaranta tai luhta-alueen mätäs. Pienillä järvillä ja lammilla laji esiintyy yleensä yhden tai muutaman parin voimin, mutta suurilla järvillä ja rimpisoilla voidaan tavata usean kymmenen parin pesimäkolonioita.
Lajin pesimäkannassa ei ole havaittu viime vuosina merkittäviä muutoksia.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivaa rikkonaista vesialuetta, jossa on runsaasti suojaisia saarekkeita pesintää varten.
Lapintiira (Sterna paradisaea)
Lapintiiran levinneisyysalue kattaa meren rannikko- ja saaristoalueet sekä pohjoisimman Suomen Koillismaasta ylöspäin. Tuon alueen ulkopuolella laji on harvinainen pesimälintu. Laji pesii maahan ja alustana voi olla niin sammalikko, turve, hiekka, sora kuin kalliokin. Tiirat eivät varsinaisesti rakenna pesää, mutta voivat pyöräyttää maahan pienen painauman munia varten.
Kainuussa lajia tavataan vakiintuneena pesijänä Oulujärven ympäristössä sekä hyvin harvalukuisena Ylä-Kainuun pohjoisosissa. Lajin pesinnät keskittyvät Oulujärven luodoille ja satamien aallonmurtajille. Pesinnät pienemmillä järvillä ja soilla ovat harvalukuisia, mutta esim. Otanmäessä lintuvesialtaalla laji pesii vuosittain.
Lajin pesimäkannassa ei ole Suomessa havaittu viime vuosina merkittäviä muutoksia, mutta Oulujärvellä laji on selvästi harvinaistunut. Yksi merkittävä tekijä lajin harvinaistumisessa Oulujärvellä on ihmisen satamissa ja aallonmurtajilla aiheuttamat pesätuhot. Toinen merkittävä tekijä on olemassa olevien pesäpaikkojen umpeutuminen.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa lajille sopivaa rikkonaista vesialuetta, jossa on runsaasti suojaisia saarekkeita pesintää varten.
Kahlaajat
Kuovi (Numenius arquata)
Kuovin esiintymisalue kattaa lähes koko Suomen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Kainuussa kuovia tavataan niin viljelyalueilla kuin laajoilla rantaniityillä ja avosoilla. Laji tekee pesänsä avoimelle alueelle. Pesä on heinillä vuorattu painanne maassa tai sammalmättäällä.
Suomen kuovikanta on viime vuosikymmeninä taantunut ja lajin esiintymisalue on kutistunut. Kuovi on luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT, 2019). Myös Kainuussa kuovi on viime vuosikymmeninä harvinaistunut, mihin merkittävin syy on maatalouden muutos ja siihen liittyvä viljelyalueiden umpeutuminen. Viljelyssä olevilla laajoilla peltoalueilla laji on edelleen tavallinen pesimälintu.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia ja avoimia vesialueita, joilla on lajille merkitystä erityisesti levähdys- ja ruokailualueina.
Pikkukuovi (Numenius phaeopus)
Pikkukuovin esiintymisalue kattaa Pohjanmaan ja Pohjois- Suomen, mutta laji puuttuu Keski- ja Etelä-Suomesta. Kainuussa pikkukuovia tavataan pesimässä satunnaisesti viljelyalueilla ja melko yleisesti laajoilla rantaniityillä ja avosoilla. Laji tekee pesänsä avoimelle alueelle. Pesä on heinillä vuorattu painanne maassa tai sammalmättäällä.
Suomen pikkukuovikanta on viime vuosikymmeninä pysynyt vakiintuneena ja laji on paikoin oppinut hyödyntämään myös viljelysalueita. Kainuussa pikkukuovi runsastui vuosituhannen vaihteen tienoilla, mutta sen jälkeen kanta on palautunut entiselle tasolleen. Tyypillinen pikkukuovin pesimäpaikka Kainuussa on avoin ja ainakin paikoin rimpinen suo.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia ja avoimia vesialueita, joilla on lajille merkitystä erityisesti levähdys- ja ruokailualueina.
Töyhtöhyyppä (Vanellus vanellus)
Töyhtöhyypän esiintymisalue kattaa lähes koko Suomen Keski- ja Pohjois-Lappia lukuun ottamatta. Kainuussa töyhtöhyyppää tavataan sekä viljelyalueilla että hieman harvalukuisempana rantaniityillä ja avosoilla. Laji tekee pesänsä avoimelle alueelle. Pesä on painanne maassa tai sammalmättäällä.
Suomen töyhtöhyyppäkanta on viime vuosikymmeninä pysynyt vakiintuneena, mutta laji on harvinaistunut, jos kannan kokoa verrataan 1970-luvulle. Kainuussa töyhtöhyypän levinneisyys on nykyään laikuittaista, mihin merkittävin syy on maatalouden muutos ja siihen liittyvä vanhojen viljelyalueiden umpeutuminen. Viljelyssä olevilla peltoalueilla sekä laajoilla rimpisoilla laji on edelleen tavallinen pesimälintu.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia vesialueita ja avoimia saraikkoja sekä luhtia, joilla on lajille merkitystä sekä pesimä- että levähdys- ja ruokailualueina.
Liro (Tringa glareola)
Liron esiintymisalue on kattanut lähes koko maan, mutta laji puuttuu nykyään Etelä- Suomesta ja on Keski-Suomessa harvinainen. Laji pesii monenlaisilla kosteikoilla, kasvittuneilla vesistöjen reunoilla ja suoalueilla. Kainuussa liro on tyypillinen näky rantaluhdilla ja rimpisillä soilla. Laji pesii melko avoimilla alueilla ja kuivalla kasvillisuudella vuorattu pesä on usein sammalmättäällä.
Lirokanta on taantunut Suomessa jo pitkään ja laji on nykyään luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT,2019). Laji on Etelä-Suomesta lähes kadonnut, mutta on harvinaistunut huomattavasti myös esiintymisensä ydinalueella Pohjois-Suomessa. Kainuussa liro on edelleen runsas parhailla paikoilla, kuten järvien rehevillä rantaluhdilla, lintukosteikoilla ja rimpisoilla. Muilla biotoopeilla lajia näkee nykyään paljon harvemmin kuin aikaisemmin.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia vesialueita, saraikkoja sekä luhtia, joilla on liroille merkitystä pesimä- ja ruokailualueina. Kainuussa kosteikoille voi saada pesimään useita liropareja.
Valkoviklo (Tringa nebularia)
Valkoviklo pesii Etelä-Suomea lukuun ottamatta lähes koko Suomessa. Lajia tavataan kosteikoilla, vesistöjen reunoilla ja suoalueilla. Kainuussa laji on tyypillinen näky niin suurten järvien rannoilla, erilaisilla rantaluhdilla kuin soilla, mutta myös hakkuuaukoilla. Laji pesii yleensä kuivassa kangasmetsässä tai hakkuuaukolla. Valkoviklon pesä on kuoppa maassa, joka on yleensä vuorattu risuilla, neulasilla, sammalilla ja jäkälällä.
Valkoviklokanta on taantunut Suomessa jonkin verran ja laji on nykyään luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT,2019). Kainuussa valkoviklo on edelleen runsas eikä merkittävää taantumista ole havaittu. Valkoviklo palasi Risusuon kosteikolle kesällä 2025 kuudenkymmenen vuoden jälkeen, jolloin oli edellinen havainto.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia vesialueita, joilla on merkitystä valkoviklon pesimä- ja ruokailualueina.
Mustaviklo (Tringa erythropus)
Mustaviklon levinneisyysalue Suomessa rajoittuu nykyään pohjoisimpaan Suomeen. Laji pesii tunturialueella, kosteikoilla ja avoimilla suoalueilla. Kainuussa mustaviklo on harvinainen pesimälaji parhailla rimpisoilla. Lajin pesä on usein kuivassa kangasmetsässä tai hakkuuaukolla. Mustaviklo pesii maassa, pesäkuoppa on yleensä vuorattu risuilla, neulasilla, sammalilla ja jäkälillä.
Mustaviklokanta on taantunut Suomessa ja laji on luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT,2019). Kainuussa mustaviklo oli aikaisemmin harvalukuinen pesimälaji, jota esiintyi erityisesti Ylä-Kainuun rehevillä rantaluhdilla ja rimpisoilla. Nykyään pesivä mustaviklo on Kainuussa harvinaisuus, kun lajin esiintymisalue on vetäytynyt kohti pohjoista.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia vesialueita, joilla on merkitystä lajin pesimä- ja ruokailualueena.
Punajalkaviklo (Tringa totanus)
Punajalkaviklon levinneisyysalue Suomessa keskittyy meren rannikolle ja saaristoon sekä Ylä-Lappiin. Sisämaassa levinneisyys on alueittaista ja laji puuttuu suuresta osasta maata. Laji pesii kosteilla rantaniityillä ja paikoin vesistöjen lähellä olevilla viljelysalueilla. Kainuussa punajalkavikloja pesii säännöllisesti Nuasjärven ja Oulujärven ympäristöissä, muualla laji on satunnainen. Lajin pesä on maahan heinikon suojaan tehty matala kuoppa.
Punajalkaviklokanta Suomessa on taantunut viime vuosina ja laji on luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT,2019). Kainuussa punajalkaviklo pesii suurten järvien rantaniityillä ja -pelloilla, satunnaisesti kosteikoilla ja rimpisoilla. Laji on harvinaistunut myös Kainuussa, mihin yhtenä syynä on ranta-alueiden umpeenkasvu ja siten sopivan elinympäristön vähentyminen.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia vesialueita, joilla on merkitystä lajin pesimä- ja ruokailualueena.
Suokukko (Calidris pugnax)
Suokukon levinneisyysalue Suomessa painottuu nykyään Perämeren rannikolle ja Lappiin. Laji pesii avoimilla soilla ja rantaniityillä. Kainuussa laji pesii edelleen harvinaisena Ylä-Kainuussa. Lajin pesii avoimella rantaluhta- ja suoalueella maahan tehdyssä kuopassa, joka on vuorattu kuivilla heinillä.
Viimeisessä uhanalaisuusarvioinnissa suokukko luokitellaan Suomessa äärimmäisen uhanalaiseksi (CR, 2019). Lajin kanta on pienentynyt erittäin paljon ja levinneisyys alue on kutistunut voimakkaasti. Kainuussa laji oli ennen tavallinen pesimälintu niin rantojen laidunalueilla kuin soilla. Nykyään laji pesii Kainuussa vakituisesti enää muutamalla paikalla Ylä-Kainuussa, mutta on edelleen runsas läpimuuttaja.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia vesialueita, joilla on merkitystä lajin pesimä- ja ruokailualueena.
Kurki (Grus grus)
Kurki pesii lähes koko Suomessa, ainoastaan aivan pohjoisimmasta Tunturi-Lapista laji puuttuu tai on siellä harvalukuinen. Kurki pesii soilla sekä rantaluhdilla ja ruovikoissa. Kainuussa lajia esiintyy yleisesti niin aapasuoalueilla kuin vesistöjen rantaluhdilla. Kurjen pesä on suo- tai luhta-alueelle oksista ja kasvillisuudesta kasattu suuri keko.
Suomen kurkikanta on kasvanut voimakkaasti viimeisten kymmenien vuosien aikana. Myös Kainuussa laji on selvästi lisääntynyt ja sitä näkee usein suo- ja rantaluhta-alueilla tai ruokailemassa pelloilla.
Kosteikkoja rakentamalla voidaan tuottaa rikkonaisia ja voimakkaasti kasvittuneita vesialueita, joilla on merkitystä lajin pesimä- ja ruokailualueena.
Kalenteri
